Kaupunkim poja pystytti tiistaina 19.6.2007 Myllymäen kupeeseen käsityöläisten kunniaksi uuden muistomerkin, Hantvärkkäreitten muistokiven.

Muistomerkin tiedot ilmenevät seuraavasta, yhdistyksen puheenjohtajan Jean Suomisen paljastuspuheesta:


 

Kaupunkim poja ry:n puheenjohtajan Jean Suomisen puhe
hantvärkkareitten kiven paljastustilaisuudessa
Myllymäen reunalla tiistaina 19.6.2007 kello 14.

"Arvoisat läsnäolijat

Kaupunkim pojilla on meneillään juhlavuosi, oma yhdistyksemme täyttää kohta 50 vuotta, myös kaupunkimme viettää juhlavuotta, 390 vuotta täyttyi.
Yhdistyksemme on pyrkinyt toimintansa aikana tallentamaan kaupunkimme menneisyyttä ja -tapahtumia erilaisin muistomerkein ja -laatoin Tämä, kohta paljastettava, on järjestyksessä 19.

Nyt ovat vuorossa vanhat käsityöammattien harjoittajat, he ovat myös muistokiven ansainneet.

On ehkä paikallaan muutama sana käsityöammatin harjoittamisen historiasta ja mitä lait ja määräykset ovat eri aikoina siitä sanoneet. Ei mennä kuitenkaan muinaisiin roomalaisiin asti.

 Keskiajalla oli Suomessa ja Ruotsissa käsityöammatin harjoittaminen vapaata, mutta esim. kaupunkimme olemassaolon alkuaikoina ei käsityöammattia saanut harjoittaa enää ilman porvarioikeutta. Tätä oikeutta sai anoa maistraatilta, ja vain opin käynyt ammattimies.

Maistraatti otti vastaan porvarivalan ja antoi porvarikirjan, jonka lunastushinta vaihteli eri kaupunkien kesken. Mielenkiintoisena esimerkkinä voin mainita, että esim. kirjansitoja Jaakko Crusell vannoi porvarivalan 1766, hänen poikansa oli meidän kaikkien tietämä B. H. Crusell.
En malta olla mainitsematta muutamaa sanaa lähihistoriasta. Vuonna 1977 PTK ja Sitra tekivät tutkimuksen "Käsityöammattien tulevaisuus". Silloin todettiin, että yhteiskunnassa viimeksi kuluneina 10-15 vuotena tapahtuneet suuret rakennemuutokset ovat hävittäneet monien käsityöammattien toimintaedellytykset. Silloin tehtiin myös ennuste vuoteen 1985, ja todettiin esim. vaatturien kohdalla, että 10 vuoden kuluttua Suomessa on enää alle 50 vaatturia. Viime vuonna luin erään tilaston, jonka mukaan Suomesta löytyi enää 10 räätäliä, jotka pystyivät tekemään miesten puvun alusta loppuun.

Palataan vielä käsityöammatin harjoittamiseen. Siihen liittyi aikanaan myös ns. ammattikuntalaitos. Muutama sana siitäkin. Mistä maasta tai maanosasta se oli lähtöisin, on tuntematon asia, mutta varsinkin Saksassa sillä oli keskiajalla hyvin suuri merkitys. Tällainen ammattikunta oli suljettu yhteisö, jossa saman ammatin harjoittajat olivat liittyneet yhdeksi ammattikunnaksi. Tämä valvoi ammatinharjoittajien etuja, mutta piti myös huolta siitä, että jäsenet täyttivät tarpeeksi korkeat ammatilliset pätevyydet. Tällaisen ammattikunnan syntyminen edellytti useita saman ammatin harjoittajia samalla paikkakunnalla. Niinpä Kustaa Vaasa koetti keskittää käsityön harjoittamisen kaupunkeihin.

Kustaa II Adolf jatkoi samaa politiikkaa ja niinpä hänen aikanaan syntyivät ensimmäiset ammattikunnat 1620 luvulla. Vuonna 1621 säädettiin koko valtakuntaa koskenut ammattikuntajärjestys. Tässä velvoitettiin saman alan käsityöläiset perustamaan ammattikuntia kun ammattia harjoitti 3-4 mestaria. Nämä ammattikunnat olivat tavallaan myös alkua nykyiselle ammattikasvatukselle. Ammattikasvatus jakautui kahteen vaiheeseen, palvelukseen oppipoikana sekä kisällikauteen. Oppipojaksi aikovan holhooja teki tavallisesti kirjallisen sopimuksen mestarin kanssa. Siinä määriteltiin oppipojan velvollisuudet ja oikeudet sekä oppiajan pituus. Tämä sopimus vahvistettiin ammattikunnan neljännesvuosikokouksessa, mikäli oppipoika oli koeaikana osoittautunut ammattiin sopivaksi. Koeaika oli 2 kuukautta. Oppipojiksi otettiin 14 vuotta täyttäneitä avioliitosta syntyneitä poikia.

Oppisopimuksen tekemisen yhteydessä vaihtoi oppipoika suomalaisen nimensä ruotsinkieliseksi. Sovitun oppiajan päätyttyä oli oppipojalla oikeus anoa kisälliksi pääsyä. Anomus oli esitettävä ammattikunnan sääntömääräisessä kokouksessa. Mikäli ammattikunta harkitsi hakijan palvelleen oppiaikansa hyvin ja käyttäytyneen säädyllisesti, se julisti oppipojan lailliseksi kisälliksi. Todistukseksi tästä annettiin oppiaikansa päättäneelle kisällikirja. Siitä oli suoritettava asetuksien määräämä maksu ammattikunnan rahastoon ja samalla tehtävä pieni lahjoitus kaupungin köyhäinkassaan.

Tämän jälkeen alkoi vaiherikas kisällin oppijakso ammattitaidon täydentämiseksi. Hän voi vapaasti valita työpaikkansa joko jäädä kotikaupunkinsa mestareiden palvelukseen taikka lähteä opintomatkoille muihin kaupunkeihin jopa ulkomaille saakka. Opin ja seikkailunhalu vetivät kisällejä vuosikausia kestäneille kisällinvaelluksille. Kisällillä tuli olla mukana kisälli- ja palvelustodistuskirja, johon mestarit merkitsivät palvelusajan ja käyttäytymisen. Vaeltavat kisällit hoitivat omalla alallaan "kulttuurivaihtoa" aikana, jolloin ei ollut ammattikirjallisuutta saatavana.

Kolmen vuoden kuluttua kisällikirjan saamisesta kisälli voi sopivaksi katsomassaan kaupungissa yrittää porvarioikeuden saamista ja mestariksi pääsemistä. Perusteellisen harkinnan jälkeen antoi ammattikunta mestarikirjan sitä anoneelle kisällille. Ennen mestarikirjan saantia ammattikunta määräsi hakijan, mikäli hän oli nuhteeton, antamaan mestarinäytteen, jonka tuli asetuksen mukaan olla "ajan tarpeita tyydyttävä ja käytännöllinen". Samalla määrättiin työpaja, missä mestarinäyte oli valmistettava, sekä työn valvoja. Mestarinäytteen valmistuttua ammattikunta tarkasti sen. Jos näyte hyväksyttiin, kuten yleensä tapahtui, annettiin kisällille mestarikirja.

Ammattikuntalaitos purettiin osittain 1859 ja lakkautettiin lopullisesti 1868. Muutos tähän käsityöammatin harjoittamiseen tuli sitten vuonna 1879, jolloin tuli voimaan elinkeinovapaus. Tästä ammattikuntalaitoksesta olisi paljon kerrottavaa, mutta tämä muistomerkki on itse käsityöläisille, niin muutama sana tästä.

(Verho pois)

Tämä kivi on ns. Lepäisten harmaata, paino noin 2 tonnia. Siinä olevat mustat symboli- ja nimilaatat ovat Varpaisjärven mustaa. Kiven on toimittanut ja sen etupinnan työstänyt Lännen Graniitti ja Kuljetus, Taivassalosta. Laatat valmistanut kuvanveistäjä Heikki Räsänen Viitasaarelta. Heille haluamme sanoa lämpimät kiitokset. Kiitokset myös kaupungille ja erikoisesti kaupungin arkkitehdille, Leena Arvela-Hellenille, joka hyväksyi tämän sijoituspaikan. Kiitos myös meitä pystytyksessä avustaneille; Rautia Uusikaupunki, Kurjenpolun Taimipalvelu, Hannu Ankelo, Uudenkaupungin Kuljetus Ky, Esa Aaltonen, Ari Lindvall sekä oma talkooporukka.

Yhdistyksellämme on kaksi virallista kieltä ja ajattelim praakat nämä viimäse sanas sil kotosemmal. Pojil o ollut tapan, ett ko jottan tämmöst vähä näkyvämppä o suure vähti jälkke saat valmiks, nii se om pruukat anttas sit kaupunki halttu ja niin tehrä nykki. Tämä luavutukse me tahro vahvista tämsel piänel paperil, nii asi o sit viss ja tähäm präntäty sana kuuluva näi:

(luovutuskirjan tekstiä ei tässä)

Tämäm paperi mä pyyrä ny saara ojentta kaupunki edustajal, vassokuu.

Kiitos."

Muistokiven otti vastaan kaupunginhallituksen varapuheenjohtaja Sari Helminen. Hänen puheensa on omalla sivullaan.

Hantvärkkäreitten kiven toteuttamisessa oli monta vaihetta. Sihteeri Olavi Ruusuvuori on pannut muistiin kiven toteuttamisvaiheita. Luettelo on omalla sivulla.

Myös lehdet kertoivat muistokiven paljastustilaisuudesta.

Sijainti kartalla >>>

Kuvat Matti Jalava