Minä olen ihminen. Yksilö. Joskus hieman laumaeläin. Välillä kiltti ja rauhallinen, välillä viiraa enemmän kuin laki sallii. Tutut tietävät minut iloiseksi, ystävät tietävät minulla olleen myös niitä ei-niin-iloisia hetkiä. Kannan välillä koko maailman murheita olallani, kunnes tulee jokin ja murtaa selkäni. En tahdo peitellä asioita, edes täällä. Tämä on minun sivuni, ja minä saan täällä sanoa mitä tahdon. Niin minä yleensäkin teen. Joskus hyvät tavat edellyttävät olemaan sanomatta jotain. Mutta täällä saan sanoa nekin asiat. 

Minä olen sairas. Mieleltäni. En tahdo, että minua kohdellaan sairaana. Psyykkeen sairaudet harvemmin kai tarttuvat. Jos minä olen masentunut, ei se tarkoita sitä että minua pitäisi vältellä tai sääliä. Talvi/Kevät 2000 oli niin kiireistä aikaa, että kaikkea tapahtui enkä ehtinyt sitä kaikkea käsitellä. Koulu painoi päälle. Bailattiin. Kävin Islannissa ikimuistoisella koulureissulla, jossa opin ymmärtämään että maailma on avoin ja kukaan ei voisi minua pidellä Uudessakaupungissa. Bailattiin lisää. Pappa poistui keskuudestamme. Kaikki tuntuivat odottavan minulta jotakin. Bileitä. Koulunnumerot tippuivat. Exän kanssa selvittämättömät välit riivasivat. Tahdoin vimmalla todistaa olevani jotain muutakin kuin sen-ja-sen-ex. En tiedä mikä meni vikaan, en vieläkään. Koulu loppui, loma alkoi. Ei kesätöitä tiedossa, sossu painostaa vaikka mansikkapellolle.

Poljen yöllä vesisateessa lainapyörällä Antille, ja puhun sekavia. Pyydän autokyydin kotini kautta sairaalalle. Hetken hämmennyksen jälkeen Antti suostuu. Aamulla soitan itkuisena tädille ja kerron olevani psykiatrisella. En edes muista mitä toisessa päässä sanottiin. Muistan vain, että olin koko päivän sekava ja tokkurassa. Illalla antoivat vähän tuimaa unilääkettä... Vietin sairaalassa miltei kaksi viikkoa, lääkäri teki diagnoosin mutta unohti kertoa sen minullekin. (Myöhemmin sain kuulla kyseessä olleen sekamuotoinen ahdistus- ja masennushäiriö, mitä se sitten ikinä tarkoittaakin...) Lääkäri antoi tehtäväksi tehdä listan asioista, joita tahdon saavuttaa elämäni aikana. Saan listaan 16 kohtaa. Kaksi on jo tehty. Lisäksi saan reseptin Diapameihin ja Imovaneihin. Loppukesän saan sairaslomaa, joka suoraan sanoen tuli kyllä tarpeeseen. Kesä mentiin Jennin, Veeran ja Jaakon kanssa. Syksyllä alkaa uusi taistelu: en saa unta ilman lääkkeitä. Onneksi avuksi astuu elämääni Tapio. Sittemmin olen voinut paremmin. Jonkin aikaa. Nyt alkaa taas olla sellainen olo, että olen sairastumassa. Tiedän, että tässä on edessä vielä ainakin muutama taistelu erinäisten tahojen kanssa, ja siitä ei tule helppoa. 

Nyt olen päässyt taas terapian makuun, ja sain uuden diagnoosin. Ensin sain kuulla, että sairauteni on keskivaikea masennus - nyt tuo diagnoosi on tarkentumassa bipolaariseen mielenhäiriöön eli vanhalta nimeltään maanis-depressiivisyyteen.

Arin Enkelit Uutena Vuotena 2001

Minä olen velkainen. Olen ulosotossa. Velkaa on kosolti. Viime kesänä sain hieman valoa tunnelin päähän, maksoin lähes 700 euroa kesätyöpalkoilla velkoja pois. Velkajärjestelyynen pääse, olen opiskelija eikä velkaa ole vielä tarpeeksi. Olen jo maksanut maksusuunnitelmien kautta muutamia perintätoimistoja pois niskastani. Muita velkoja kuitenkin piisaa...  Luottorekisterissäni on merkintä. Merkintä on pieni pätkä tekstiä, joka rajoittaa elämääni. En saa kotivakuutusta (pelkään hysteerisesti tulipaloja), en saa GSM-liittymää omiin nimiini, jotkut isännöitsijät eivät ota minua vuokralaisekseen, työnantajat karsastavat, sosiaalitoimiston ovimiehet tuntevat minut. Joku sanoisi, miksi jaksan tapella. Kyse ei ole jaksamisesta, kyse on pakosta. Minun on pakko taistella. Elämäni on taistelua. Pitää vain jaksaa hymyillä ja jatkaa.

Minä olen tärkeä osa. Minua tarvitaan monessakin paikassa. Pidän tenavien kanssa puuhailusta. Toivottavasti voisin vielä jokin päivä tehdä siitä itselleni työn. Nuorten kunnioitus on vaikea saavuttaa, mutta kun sen saa, se palkitsee. Nuorisotyö ei aina ole helppoa, mutta hyvä niin. Eihän nuorena olokaan ole helppoa...

Minä ja Pörri

Life is a bitch (and then you die). Muistan pelänneeni isääni pienenä. Isä oli mies, jolle viina oli elämän peruspilari. Viina ja väkivalta. Muistan isästäni, että hän tuli synttäreilleni humalassa ja heitti marsuni lumihankeen. Muistan kun sitä haettiin. Seuraava yö vietettiin tädillä turvassa. Äitini säästi minulle valokuvia isästäni. Tuntuu oudolta katsoa valokuvia nauravasta ja ilmeilevästä isästä, kun muistaa vaan sen pelon, joka tuntui sisimmässä kun juostiin karkuun. Tuntuu pahalta leimata ihminen hänen tekojensa takia. Olen tarjonnut tapaamista, olen ajatellut että olisi nastaa tutustua omaan isäänsä. Isä lähti kun olin 5, rippijuhliin ei viitsinyt saapua vaikka tappelin kutsumisen edestä kuukausitolkulla isäpuolen kanssa. Viidentoista vuoden aikana on tullut muutama postikortti, viime vuonna puhelu. "Arvaa kuka täällä on?", alkoi puhelu. Mitä mahdoit odottaa? Että minä tunnistan äänesi heti ja innostun "isi soittaa"-tyyliin? Elämä ei mene niin kuin elokuvissa. En ole valmis antamaan anteeksi sitä kaikkea, mutta olisin valmis tutustumaan. Mutta kai ymmärrät, etten tahdo heti tavata sinua yksin. Vanha, lapsena opittu pelko rajoittaa. Isä, jos luet tämän, kirjoita. Asumme aivan lähekkäin, matka ei ole pitkä fyysisesti. Ehkä on sitten psyykkisesti.

Isä vuonna miekka ja kivi

Joskus mietin, koska nämä vastoinkäymiset päättyvät. Eiköhän niitä ole jo kiintiöni täydeltä ollut? Kun olin 17, minut huostaanotettiin. Äiti suuttui, ei uskonut kun kerroin totuuden isäpuolestani. Sosiaalitoimisto uskoi, onneksi. Huostaanotto ei ollut helppo, mutta pelottaa ajatella, mitä olisi tapahtunut jos en olisi päässyt pois kotoa. Viimeinen vuosi kotona oli helvettiä, henkisesti ja fyysisesti. Jälkensä se on jättänyt minuun syvälle. Asuntoa en heti saanut, asuin kesän ystävien luona. Repullinen vaatteita, korvalappustereot ja tilikirja mukanani kiersin ystävältä toiselle. Kun koulu alkoi syksyllä, sain ensimmäisen asuntoni. Piti saada tavarat kotoa. Menen hakemaan niitä, muuttoapu mukanani. Pyyntöni ei suostuta, ja toinen yrityskerta suoritetaan sosiaalihenkilön kera. Mitään ei ole pakattu valmiiksi. Tajuan olevani käytännössä orpo. Onneksi varavanhempia riittää, ja olen saanut laajemman (ja paremman) perheen itselleni turvaksi.

Mutsi, älä nyt hermostu siellä. Minä en sentään vielä kerro miksi huostaanotto toteutettiin. Luotan siihen, että se tulee ilmi vielä jossain vaiheessa. Minä olen ainakin kyllästynyt salailemaan asioita. Ehkä - ja painotan sanaa ehkä - voisin alkaa voida paremmin, kun olen saanut sen asian pois päästäni. Olen pohtinut asiaa kauan, ja päätynyt siihen tulokseen että hoidan asian omalla tavallani. Se ei ehkä ole paras mahdollinen kaikkien kannalta, mutta minun kannalta taitaa olla. Olen pahoillani, jos asetan perheesi hankalaan tilanteeseen. Ilmeisesti minä olen ainoa, joka on pahoillaan tapahtuneesta. Tarkoitukseni ei ole kostaa, tarkoitukseni on saada asialle päätös ja saada sitä kautta edes jonkinlainen mielenrauha. Toivottavasti joskus edes ymmärrät, miksi teen niin. Ja toivottavasti tulet vielä ymmärtämään, kuka olikaan alunperin se valehtelija. Ymmärrän, jos et hyväksy toimiani. Silti toivon, ettet rankaise Tonia ja Teata toimistani. Asia ei mitenkään (toivottavasti) liity heihin, ja toivon sinun jättävän heidät tämän asian ulkopuolelle.

Isä ja minä vuonna 1981

Minä olen tulevaisuudessakin ihminen. Vaikka tunnenkin itseni välillä raunioksi, tiedän päivän paistavan joskus risukasaankin. Olen pienenä joutunut vaihtamaan koulua ja paikkakuntaa usein, ja toivon ettei minun lapseni koskaan joudu samaan pyöritykseen. Olen aina kadehtinut niitä, jotka voivat sanoa tunteneensa jonkun päiväkodista asti. Elinikäiset ystävyydet eivät synny helposti, jos elää kuin muinaiset mustalaiset. Kaikki asumismuodot on matkan varrella jo kokeiltu; autossa asumista myöten. Toivottavasti pystyn takaamaan omille lapsilleni oikean kodin. Vaikka olenkin nyt merkonomi, aion opiskella itselleni sosiaalialan pätevyyden. Unelmani olisi joku päivä vielä ylläpitää perhekotia ja sijaisperhettä. Voi olla, etten koskaan saa toteutettua suunnitelmaani. Voi olla, että saan. Vaikea sanoa miten käy... Toivon, että voin lasteni kohdalla tehdä parempia ratkaisuja, kuin minun kohdallani on aikoinaan tehty. Ehkä sitten joskus voin olla onnellinen perheenäiti, ammattilainen, vaimo, kodinhenki (tosin ruokaa en osaa enkä aio tehdä), musiikkifanaatikko... Ihmiseen voi lyödä monta leimaa, mutta minä jättäisin mielelläni leimat lyömättä. Jokainen on erilainen, ja vaikka ihminen voikin kuulua ryhmään, ei se tarkoita että hän on täysin samanlainen kuin kaikki muutkin samaan ryhmään kuuluvat.

This is my truth, now tell me yours.